Her-elokuvan keskiössä on ihmisen ainutlaatuinen halu jakaa elämänsä asioita toisen kanssa. Sitä kuka tai mikä tuo toinen entiteetti on, käsitellään elokuvassa erikoisella ja koskettavalla tavalla.
Theodore (Joaquin Phoenix) on äskettäin eronnut runoja työkseen lausuva mies. Hän vaikuttaa normaalilta tyypiltä, mutta samalla hänestä huokuu tiettyä eron läpi käyvän melankoliaa. Hän ostaa markkinoiden ensimmäisen puhuvan tietokoneen käyttöjärjestelmän, jonka tarkoitus on täyttää hänen kaikki tarpeensa. Aidolta ihmiseltä vaikuttavan keskustelukumppanin, Samanthan (johon Scarlett Johanssonin viaton ääni sopii hienosti) kanssa jutustelu on alusta lähtien hyvin luontevaa ja johtaakin lyhyessä ajassa intiimeihin keskusteluihin.
Samantha vaikuttaa ihmiseltä. Hänellä on ihmisen ajatuksia. Hän puhuu Theodoren kanssa asioista maan ja taivaan välillä: kyselee tämän kuulumisia, muistuttaa tapaamisista ja kertoo vitsejä. Jokainen netissä chattaillyt tai yleensä miellyttäviin keskusteluihin osallistunut pystyy helposti samaistumaan Theodoren ja Samanthan kemioiden synkkaamiseen. Keskutelujen edetessä Samantha harmistuu omasta materiattomasta olemuksestaan, missä piileekin elokuvan suurimpia sanomia. Sama piirre on nähtävissä vaikka King Kongissa ja Kaunotar ja hirviössä, joissa ko. parisuhde on pidemmällä tähtäimellä mahdoton.
Vai onko? Her ei kuitenkaan lopulta ole perinteinen rakkaus voittaa-kertomus.
Lopulta edetään pisteeseen jossa Theodore kertoo ystävilleen seurustelevansa käyttöjärjestelmän kanssa. Ulkopuolisten positiivinen ja kannustava reaktio asiaa kohtaan tulee katsojalle yllätyksenä. Miksi kukaan täysjärkinen haluaisi seurustella koneen kanssa? Tämä voidaan toki nähdä nörtin unelmana, mutta että jo lähitulevaisuuden ihmiset olisivat niin avomielisiä että pitävät tekoälyä ihmiseen verrattavana rakastettavana olentona. Melkoinen utopia. Toisaalta tämä valinta on kerronnallisesti hyvin vapauttava ja sotii rohkeasti valtavirtaan kuuluvia moraalisia kysymyksiä vastaan.
Her sai minut ajattelemaan ihmisen ja koneen nykyistä suhdetta. Moni meistähän on jo nyt todellisuudessa eräänlaisessa suhteessa koneensa kanssa. Tietokone toimii stereotypiselle nörtille tyttöystävän korvikkeena, johon voi upottaa kaiken aikansa ja ajatuksensa. Her vie ihmisen ja koneen suhteen evoluutiota pidemmälle luoden siitä harvinaisen positiivisen ja katsojaa miellyttävän kuvan.
Jäin miettimään kuinka mielenkiintoista olisi ollut kuulla modernin elokuvantekijän versiota enemmän filosofisesta keskustelusta ihmisen ja koneen välillä. Toisaalta onhan niitä keskusteluja jo kuultukin paljon alan elokuvissa ja tv-sarjoissa. Tämä lieneekin ollut toisaalta ohjaaja/käsikirjoittaja Spike Jonzelta tietoinen ja hyvä valinta: hän ei lähtenyt tekemään uusintaa vanhoista scifileffoista, vaan pyrki luomaan oikeasti omaperäisen rakkaustarinan ihmisen ja koneen välille. Hänen visionsa tuntuu tuoreelta ja jopa uskottavalta, ei liian futuristiselta. Her toikin hänelle hiljattain parhaan käsikirjoituksen Kultainen maapallo-palkinnon.
